13.5.2013
Juhlien jälkeinen väsymys
Viime viikonloppu oli yhtä juhlaa: yllätyssynttärit ja ristiäiset. Niin ja se äitienpäivä. Tämä aamupäivä onkin mennyt Jäbän kanssa nukkuessa ja voileipäkakkua syödessä.
Tuossa päivänä eräänä kaivoin virkkuukoukun esiin ja tehokäytin Jäbän päiväunet. Virkkasin kummitytölleni kesäpipon johon löysin ohjeen täältä. Muokkasin ohjetta hieman, jotta sain siitä kevyemmän ja sopivamman kesäkäyttöön. Toivottavasti tytöllä ja Jäbällä on suunnilleen samankokoiset päät, koska mitat otin Jäbän neuvolakortista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
:D Tämä ei nyt kyllä lakkaa huvittamasta minua, kävin jo päivällä katsomassa että oho, ovatpas samanlaiset. En vaan kerennyt kommentoida, kun tuli äkkilähtö. Mutta on kyllä hauska miten samanlaisella logiikalla edettiin :D Sen verran eroa tihrustan että sinä vissiin teit (puoli?)pylväät aina edellisen ketjusilmukan kohdalle, minä pylväät aina pylväiden päälle.
Mutta on kyllä ihana päästä aina välillä juttelemaan jonkun kanssa joka ajattelee niin samoin näistä lapsijutuista, omille tai miehen sukulaisille ei oikein kehtaa tilittää, mutta kun asia jurppii kuitenkin niin on ihana kun sen voi purkaa jotakin kautta ja saada vieläpä vastakaikua :D Että en olekaan niin kamala, kun minulla on tällaisia mielipiteitä ja ajatuksia.
On se äidin homma välillä raskasta!
PS. Mitenkä teillä on sujunut muuten? Joko Jäbä konttaa vauhdilla?
Pylväillä mentiin, mut tosiaan tein sen tuohon ketjusilmukkalenkkiin. Ollaan varmaan virkattu tätä ihan samaan aikaankin. Ihan käsittämätöntä! :D
Välillä tuntuu tosiaan siltä, että olenko minä nyt se outo erilaisuus, joka ei ymmärrä lapsensa parasta. Välillä naurattaa oma "jääräpäisyys" ja periksiantamattomuus, mutta toisinaan se pistää itkemään. Aina sitä kyseenalaistamista ei jaksa ja kun toiset ei vaan ymmärrä. Välillä olo tuntuu pinnalliselta, miten sitä voikin saada vaatteista sydämen asian, mutta en vaan halua antaa periksi. Onneksi olen löytänyt blogiisi, mahtavaa kuulla etten ole yksin ajatusteni kanssa.
No Jäbä ei vieläkään konttaa. Tosin nyt hän on alkanut kiskomaan itseään eteenpäin varsinkin, jos löytää lattialta johtoja tai muuta "kiellettyä". Kieriminen on siis pääasiallinen liikkumistapa. Onko Tiiti jo oppinut kävelemään ilman tukea? Tuntuu hullulta, että nämä pienet pallerot ovat jo 9 kk ikäisiä! :)
Minusta ne vaatteet ovat vain yksi (ja toisaalta aika näkyvä) osa sitä roolitusta ja lokerointia, jota valitettavan paljon yhteiskunnassa tulee vastaan. Ne ovat ehkä sellainen helppo ja yksinkertainen asia, johon on itse helppo myös vaikuttaa -toisin kuin vaikka eri sukupuolten saamat roolimallit lastenohjelmissa jne. Minulle myös vaatteet ovat tavallaan sopivan neutraali asia lähteä liikkeelle esimerkiksi miehen puolen sukulaisten kanssa siihen, että mitä ajattelen itse roolittamisesta ja miten tahtoisin tyttöä kohdeltavan. Mies on itse neljän veljeksen perheestä, jossa uutta sukupolvea ovat edustaneet tiitin serkut -kumpikin poikia. Koko suku onkin siis huokaillut, että vihdoinkin saadaan se prinsessakin meille hemmoteltavaksi ja puettavaksi! Minä taas toivoisin, ettei tyttöä kohdeltaisi mitenkään eri tavalla kuin serkkujaankaan, vaan saisivat leikkiä yhdessä ja säännöt ja muut olisivat samat (Serkkujen äiti on vielä kiinalainen eli hänellä on aika vahva ja erilainen käsitys naisen ja miehen rooleista kuin vaikkapa minulla. Sain jo kamalat nootit siitä noin vuosi sitten etten ole naimisissa, koska a) minulla on siis tuloillaan avioliiton ulkopuolinen lapsi ja b) kihloissa oleva pikkusisareni ei voi mennä kuulema naimisiin ennen vanhempaa sisartaan, joten jos en ryhdistäydy, siskoparka jää naimattomaksi :D). Kenenkään varpaille ei tahtoisi astua, mutta jotenkin jämäkkänä pitäisi vain kyetä olemaan kuitenkin.
Se kyseenalaistaminen ja etenkin ajattelemattomat kommentit ovat ehkä ikävintä. Tuntuu, että jotenkin oma elämä ja sen ratkaisut ovatkin yllättäen julkista omaisuutta sen jälkeen, kun päätti lisääntyä. Myös se, miten henkilökohtaisesti toiset tuntuvat ratkaisuni ottavan, tulee välillä aika ikävänä yllätyksenä. Olenkin itse koettanut kovasti pitää sen linjan, että jos toinen ei vahingoita lastaan, minulle on ihan sama miten hän ratkaisee asiat arjessaan -se ei ole minulta pois, jos joku toimii eri tavalla kuin minä.
Tiiti seisoo ilman tukea, eilen otti puolivahingossa pari sivuttaista askelta ilman tukea. Ei kuitenkaan vielä keksinyt jutun juonta, joten jäämme odottamaan. Sen sijaan nokkelaa toimintaa osoitettiin esim. tänään hiekkalaatikolla heittämällä kauhallinen hiekkaa omalle naamalle. Voi sitä parkua (ja äidin sydäntä sitä kuunnellessa) kun piti silmät huuhdella -.-
Tiitikin taisi ryömiä aika pitkään, sitten tuntuivat tulevan konttaaminen, istuminen ja seisominen tukea vasten tyyliin kuukauden sisällä yhdessä rysäyksessä. Ne on ihanat joka tapauksessa ne lapsen ilmeet, kun alkaa päästä eteenpäin omin voimin!
On kyllä aika jännä seurata miten eri tahtiin ja erilaisin jännin kehityshyppäyksin lapset kehittyvätkään. Tuntuu, ettei ole kyllä kahta samanlaista. Ja voi hyvänen aika, miten se aika meneekään vauhdilla!
Lähetä kommentti